Helsingin käräjäoikeus oli antanut 28.3.2014 ratkaisun koskien raakapuukartellin korvausvaatimusten vanhentumisväitteitä. Päätöksissään käräjäoikeus oli katsonut, että tiettyjen kantajien korvausvaatimukset olivat vanhentuneet. Kantajat valittivat päätöksistä Helsingin hovioikeuteen, joka antoi ratkaisunsa asiassa 21.11.2014.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Kantajat olivat vaatineet vahingonkorvausta ensisijaisesti kilpailunrajoituslain nojalla. Toissijaisesti korvausta oli vaadittu sopimukseen perustuvana vahingonkorvauksena, sopimuksen ulkoisena vahingonkorvauksena tai perusteettoman edun palautuksena. Käräjäoikeus oli hylännyt kanteet vanhentuneina. Hovioikeudessa oli kysymys siitä, oliko käräjäoikeuden ratkaisu vanhentumisen arvioinnin osalta virheellinen ja tuliko kanteiden käsittelyä jatkaa käräjäoikeudessa.

Asiassa oli ensin otettava kantaa seuraaviin kysymyksiin:

• kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin (303/1998) mukaiseen vanhentumiseen ja siihen, mistä ajankohdasta lukien kanneaikaa koskeva vanhentuminen alkaa;
• kilpailunrajoituslain 18 a §:n ajalliseen soveltamiseen eli mihin vahinkoihin sitä sovelletaan;
• tuleeko vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädettyä kymmenen vuoden enimmäisaikaa soveltaa kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentissa säädetyn viiden vuoden kannemääräajan ohella.

Toiseksi asiassa oli otettava kantaa toissijaisiin kanneperusteisiin eli:

• sopimusperusteisen korvausvastuun, sopimuksen ulkoisen korvausvastuun ja perusteettoman edun palautuksen vanhentumiseen;
• mistä ajankohdasta lukien vanhentumislain 7 §:n 1 momentin mukaisen kolmen vuoden vanhentumisajan katsotaan alkavan;
• onko vaatimusten katsottava joka tapauksessa vanhentuneen vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetyn kymmenen vuoden enimmäisajan nojalla.

Kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukainen vanhentuminen

Nyt tarkasteltavassa asiassa on sovellettava aiemmin voimassa ollutta kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukaista säännöstä ja sitä koskevaa vanhentumisaikaa. Hovioikeus totesi, ettei voida tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä sen suhteen, miten aikaisemmin voimassa ollutta kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin säännöstä on tulkittava.

Päätöksessään se totesi, että kilpailunrajoitukseen perustuva korvausvaatimus poikkeaa tavanomaisesta sopimusrikkomukseen perustuvasta korvausvaatimuksesta. Tavanomaisessa sopimusrikkomusta koskevassa tilanteessa sopimusrikkomus voidaan pääsääntöisesti havaita tarkastelemalla sitä, mitä on sovittu ja vertaamalla sitä siihen, miten sopimussuoritus on täytetty. Kiellettyjen kilpailunrajoitusten osalta korvausvelvollisuus syntyy lainvastaisella teolla. Johtopäätöksenään hovioikeus totesi, että tieto vahingon aiheuttamisesta ja sitä koskevan kannevaatimuksen esittäminen edellyttävät riittävän varmaa tietoa kilpailunrajoituksen olemassaolosta.

Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla Kilpailuvirasto oli 25.5.2004 julkaissut tiedotteen ja tehnyt markkinaoikeudelle seuraamusmaksua koskevan esityksen 21.12.2006. Hovioikeus ei kuitenkaan katsonut vaatimusten vanhentuneen edellä mainituista ajankohdista. Markkinaoikeuden päätös oli tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Hovioikeuden mukaan vasta tämän päätöksen jälkeen kantajalla oli ollut riittävät tiedot kilpailunrajoituksesta ja vahingon ilmenemisestä.

Kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukainen viiden vuoden aika kanteen nostamiselle on siten alkanut 4.1.2010. Kyseiseen säännökseen perustuvat kanteet on pantu vireille ennen viiden vuoden määräajan päättymistä. Kanteita ei voida hovioikeuden mukaan tältä osin hylätä käräjäoikeuden katsomin tavoin vanhentuneena.

Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaisen kymmenen vuoden vanhentumisajan soveltaminen kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin ohella

Käräjäoikeus oli katsonut, ettei vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaista kymmenen vuoden vanhentumisen enimmäisaikaa voitu soveltaa kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukaisen viiden vuoden kanneajan rinnalla.

Hovioikeus katsoi tältä osin, että vanhentumista koskevan erityissäännöksen ja vanhentumislain 7 §:n 2 momentin rinnakkainen soveltaminen oli harkittava tapauksittain ottaen huomioon erityislaissa olevat vanhentumissäännöksen tavoitteet. Kilpailunrajoituslain 18 a §:n tarkoituksena on edellä todetuin tavoin turvata kanneoikeuden olemassaolo siihen saakka, kunnes riittävä varmuus kilpailunrajoituksesta ja sen aiheuttamasta vahingosta on saatu. Johtopäätöksenään se totesi käräjäoikeuden katsomin tavoin, että kilpailunrajoituslain 18 a §:n 3 momentin mukaisen kanneajan ohella sovellettavaksi ei tule vanhentumislain 7 §:n 2 momentin säännöksestä ilmenevä kymmenen vuoden enimmäisaika.

Sopimusperusteisen korvausvastuun, sopimuksen ulkoisen vahingonkorvausvastuun ja perusteettoman edun palautusta koskeva vanhentuminen

Hovioikeus totesi ensinnäkin, että nämä toissijaiset kanneperusteet koskevat tilannetta, jossa kilpailunrajoituslain 18 a § ei sovellu ennen 1.10.1998 aiheutuneeseen vahinkoon. Toiseksi, otsikossa mainitut toissijaiset kanneperusteet koskevat sitä, että kilpailunrajoituslain 18 a § ei ylipäätään tulisi asiassa sovellettavaksi.

Päätöksessään hovioikeus totesi, että tieto sopimusrikkomuksesta ja sitä koskevan vaatimuksen esittäminen edellyttävät riittävän varmaa tietoa kilpailunrajoituksen olemassaolosta. Kyseinen ajankohta oli hovioikeuden mukaan markkinaoikeuden päätöksen lainvoimaiseksi tuleminen 4.1.2010. Vanhentuminen alkoi kyseisestä ajankohdasta. Kanteet oli pantu vireille ennen kolmen vuoden määräajan päättymistä. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluessa, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Hovioikeuden mukaan ottaen huomioon sen, että kielletyt kilpailunrajoitukset voivat olla kestoltaan pitkiä ja että niiden olemassaolo pyritään salaamaan omalta kauppakumppanilta, kymmenen vuoden vanhentumisajan on perusteltua katsoa alkavan sekä sopimukseen perustuvassa vahingonkorvauksessa että sopimuksen ulkoisessa vahingonkorvauksessa ja perusteettoman edun palautuksessa siitä ajankohdasta lukien, jolloin kilpailunrajoitus on päättynyt. Markkinaoikeuden ratkaisusta ilmenevin tavoin kilpailunrajoituksen on katsottava päättyneen keväällä 2004 ja tällöin on myös päättynyt lainvastainen olotila. Kanteet on pantu vireille ennen kymmenen vuoden määräajan päättymistä ja toissijaisia kanneperusteita ei voida näin ollen hylätä vanhentuneina.

Lopuksi

Hovioikeus päätyi päätöksessään päinvastaiseen lopputulokseen kuin käräjäoikeus katsoen, etteivät esitetyt korvausvaatimukset olleet vanhentuneita. Päätöksen mukaan valitusten kohteina olleet asiat tulee palauttaa käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan hovioikeuden päätöksen saatua lainvoiman ottaa asiat edelleen käsiteltäviksi.

Nähtäväksi jää se, päätyykö asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi ja mikäli näin käy, mikä on korkeimman oikeuden näkemys asiassa.