Korkein oikeus vahvisti ratkaisussaan KKO 2023:83 odotetusti, että kieltoturvaamistoimella on mahdollista puuttua työsuhteen päättymisen jälkeiseen kilpailukiellon rikkomiseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu vahvistaa tulkinnan, jonka mukaan työnantajalla on tosiasiallisesti tehokkaita oikeudellisia keinoja pysäyttää työsopimuksen päättymisen jälkeisen kilpailukiellon vastainen menettely.

Ratkaisussaan korkein oikeus on katsonut, että työsuhteen päättymisen jälkeisen kilpailukiellon rikkominen on kiellettävissä tuomiolla – tarkoittaen tarkemmin sitä, ettei työsopimuslaissa ole säädetty työsuhteen päättymisen jälkeisen kilpailukiellon rikkomisen seuraamuksia tyhjentävästi. Kun tällainen kielto on asetettavissa tuomiolla, kielto on mahdollista saada riidanratkaisuprosessin ajaksi väliaikaisesti myös turvaamistoimimääräyksenä – eräissä tapauksissa jopa vastapuolta kuulematta.

Käytännössä ratkaisun merkitys on siinä, että työnantajalla on mahdollista saada kilpailukieltosopimuksen vastainen menettely turvaamistoimella päättymään jo ennen kuin sopimusrikkomus ehtii aiheuttaa myöhemmin selviteltävää vahinkoa tai muita haitallisia seuraamuksia. Ongelmalliseen tilanteeseen pystytään reagoimaan nopeasti ja tehokkaasti.

Päinvastainen tulkinta olisi lähtökohtaisesti tarkoittanut, että selväkin työsuhteen jälkeisen kilpailukiellon rikkominen olisi johtanut vain sopimusta rikkoneen jälkikäteiseen vahingonkorvausvelvollisuuteen tai mahdollisesti velvollisuuteen suorittaa sopimuksessa sovittu sopimussakko. Molemmat viimeksi mainituista reagointikeinoista voivat olla työnantajalle kilpailukieltosopimuksen funktion kannalta haastavia: käytännössä kilpailukiellon rikkomisella aiheutetun täysimääräisen vahingonkorvauksen menestyksekäs vaatiminen on yleisesti tunnustettu hyvin vaivalloiseksi, kun taas jälkikäteen – mahdollisesti vuosia kestävän riidanratkaisuprosessin jälkeen – maksuun tulevan sopimussakon määrä ei aina riittävissä määrin saa työntekijää sopimuksen noudattamisen kannalle eikä sopimussakko myöskään aina ole linjassa aiheutetun vahingon kannalta. Jälkimmäisen osalta tilanne voi lisäksi olla se, että kilpailukieltoon sitoutuneen avainhenkilön asema ja merkitys työnantajan palveluksessa (sinänsä samassa työtehtävässä) on radikaalisti muuttunut siitä hetkestä, kun kilpailukieltovelvoitteen tehosteeksi otetusta sopimussakosta on sovittu, mutta sopimussakko itsessään on määrällisesti pysynyt samana. Henkilölle voisi hyvin olla ajatuksena houkuttelevaa rikkoa kilpailukieltoaan, mikäli hänen näin saamansa hyöty ylittää selvästi sopimusrikkomuksesta mahdollisesti vuosia myöhemmin koituvat seuraukset, jos ne ylipäätään jäävät työntekijän itsensä rasitteeksi. Käytännön oikeuselämä on osoittanut, että mikään mahdottomuus ei ole sekään, että kilpailukiellon rikkomisen taloudellisten seuraamusten kattamiseen osallistuu sopimustaan rikkoneen lisäksi joku muu, tyypillisesti kiellon rikkomisesta hyötynyt taho.

Korkeimman oikeuden ratkaisu ei ole uuden alku, vaan ratkaisua voidaan luonnehtia lähinnä selventäväksi: kilpailukieltojen tehosteeksi on varsin vakiintuneesti haettu turvaamistoimia ja käräjäoikeudet ovat niitä määränneet. Mikäli lainsäätäjä olisi tarkoittanut puuttua käytäntöön, olisi se varmastikin ollut varsin yksinkertaista – esimerkiksi työsopimuslain kilpailukieltosopimuksia koskevan uudistuksen yhteydessä. Uudistus ei kuitenkaan sisältänyt tämän tyyppisiä rajoituksia ja korkein oikeus vahvisti nyt myös kyseisellä tuoreella ratkaisullaan jo käytännössä vallinneen tulkinnan, joten kieltoturvaamistoimet jäänevät käyttöön ainakin tilanteissa, joissa työnantajan suojan tarve on korostetun tärkeä ja nopea reagointi kriittistä.

‍