Me muiden ohella olemme puhuneet usein sovittelun eduista epävarmojen, pitkien ja kalliiden oikeusprosessien sijaan. Sovittelulla on mitä suurimmassa määrin oma tärkeä paikkansa riidanratkaisutapojen joukossa ja asianajajien työkalupakissa. Myös Asianajajaliitto ja sen sovitteluvaliokunta on panostanut paljon sovittelun tunnettuisuuden lisäämiseen, josta yhtenä esimerkkinä voi nostaa esille syksyllä 2021 toteutetun Sovittelun supersyksy -kampanjan.

Sovittelua puoltavista kirjoituksista ja kampanjoista huolimatta liike-elämän riitojen sovittelu on jäänyt edelleen verrattain vähäiseksi. Se, miksi näin on, on osin edelleen mysteeri. Toki asianajajat edistävät asioiden sovinnollista ratkaisua tapaohjeiden mukaisesti, erimielisyyksistä neuvotellaan ja sovintoja syntyy – paljonkin –, mutta edelleen niin tuomioistuinprosessiin kuin välimiesmenettelyynkin asti etenee paljon sellaisia riitoja, jotka voisivat tulla ratkaistuiksi tehokkaammin ja edullisemmin – ja ennen kaikkea asiakkaan edun näkökulmasta järkevämmin.

Advokaatin blogikirjoituksessa Sovittelun supersyksy -kampanjan yhteydessä esitimme kysymyksen siitä, miksi sovittelu ei kiinnosta – edes ilmaiseksi. Toimme muiden näkökohtien lisäksi esille – osin provokatiivisestikin – kysymyksen siitä, voiko sovittelun suhteellisen vähäisessä käytössä olla osin kyse siitä, että viemällä juttuja sovitteluun asiamiehet pelkäävät menettävänsä osan liiketoiminnastaan, jos oikeudenkäynti tai välimiesmenettely poistuu kalenterista ja näin myös tehtävien ja laskutettavien toimeksiantojen listalta sovinnon onnistuessa. Tämä on inhimillisesti perusteltu kysymys, sillä riidanratkaisutoimeksiannoissa asianajajien palkkiomalli perustuu useimmiten laskutettujen tuntien määrään ja sovittuun tuntihintaan, mikä sinällään on perusteltua ottaen huomioon riidanratkaisutoimeksiantojen laajuuden huono ennakoitavuus.

Olisiko kuitenkin jotakin tehtävissä sille, että sovinnoista neuvoteltaisiin ja myös sovittelua käytettäisiin aikaisempaa enemmän?

Ingressissä todetulla tavalla jatkossa asianajajan palkkio voidaan asiakkaan etu huomioiden sopia etukäteen määräosaksi siitä, mitä tehtävällä asiakkaalle saavutetaan (pactum de quota litis), tai asiakkaan kanssa voidaan tehdä sopimus erityisen hyvityksen maksamisesta asianajajalle siinä tapauksessa, että tarkoitettu tulos saavutetaan (pactum de palmario). Aikaisemmin success fee- tai insentiivi-pohjaisesta palkkiosta oli palkkio-ohjeen mukaan mahdollista sopia vain, jos siihen oli erityistä aihetta. Tämä on tapauskäytännön valossa tullut kyseeseen erimerkiksi tilanteessa, jossa asiakkaalla on ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin, mutta ei riittäviä varoja siihen. Palkkio-ohjeen aiempi sanamuoto ja tapauskäytäntö onkin johtanut varovaiseen suhtautumiseen vaihtoehtoisten palkkiomallien käytön osalta erityisesti riidanratkaisutoimeksiannoissa.

Nyt palkkio-ohjeen sanamuodon muutoksen myötä vaihtoehtoisten palkkiomallien soveltamiskynnys on jonkin verran matalampi ja olennaista on se, että sopiminen tehdään asiakkaan etu huomioiden ja asiasta sovitaan kirjallisesti. Kyse on periaatteellisesti sanamuodon muutosta suuremmasta asiasta, joka tulee uskoaksemme laajentamaan vaihtoehtoisten palkkiomallien käyttöalaa – myös riidanratkaisussa.

Sovintoon pyrkiminen neuvotteluteitse ja/tai sovittelussa olisi useassa tapauksessa asiakkaan näkökulmasta järkevää. Oikeudenkäyntien kestot pitenevät, jutut laajenevat ja niiden vaikeusaste kasvaa, mikä väistämättä johtaa myös siihen, että riidanratkaisun hintalappu on kova. Riiteleminen niin sanotusti pitkän kaavan mukaan on vain harvoin yritysten liiketoiminnan näkökulmasta perusteltua. Vähänkään laajemmissa riita-asioissa edessä on tuomioistuinprosessissa 3–5 vuoden savotta, jota värittää epävarmuus, asian ratkaisemattomuus, varojen sidonnaisuus ja taloudelliset riskit. Usein se, että vaadittua määrää pienemmänkin rahamäärän saa käyttöön lyhyellä aikavälillä ilman oikeusprosessin tuomaa epävarmuutta ja sen heijastusvaikutuksia yrityksen liiketoimintaa, on yrityksen edun mukaista.

Jos asianajajan palkkiomalli rakennetaan yhdessä asiakkaan kanssa ja asiakkaan etu huomioiden järkevästi, saadaan asiakkaan ja asianajajan insentiivit yhteneväisiksi. Tämän pitäisi johtaa siihen, että myös riitoja pyritään aikaisempaa aktiivisemmin ja enemmän sopimaan neuvotteluteitse ja sovittelemaan. Päämiehen kanssa voitaisiin esimerkiksi sopia, että mikäli asianajaja saa sovitelluksi itse tai sovittelussa sovinnon tietyn haarukan sisälle, ja näin vältetään tuleva pitkä oikeudenkäynti ja säästetään merkittävästi aikaa ja kuluja, asianajaja voi laskuttaa tietyn kiinteän summan tai prosenttiosuuden ns. säästetyistä kuluista tai saavutetusta rahamäärästä. Tämä on toki yksinkertaistettu esimerkki ja palkkiomallista sopiminen tulisi miettiä tapauskohtaisesti asiakkaan kanssa huolella ja nimenomaan asiakkaan etu huomioiden, mutta ainakin insentiivit olisivat asiakkaan ja asianajajan kesken yhteneväisemmät kuin perinteisessä laskutusmallissa.

Uskomme siihen, että palkkio-ohjeen sanamuodon muutos antaa meille asianajajille aikaisempaa paremman selkänojan lähteä keskustelemaan vaihtoehtoisista palkkiomalleista päämiestemme kanssa ja toisaalta päämiehillemme mahdollisuuden ottaa vaihtoehtoiset riidanratkaisutavat ja palkkiomallit huomioon omissa liiketoimintaratkaisuissaan.

Me riidanratkaisuasianajajina näemme tässä mahdollisuuden kohti järkevämpää ja vastuullisempaa riidanratkaisua.

‍

Lue lisää

• Merilammen blogikirjoitus: Nyt on vastuunkannon aika – lähdetäänkö yhdessä sovittelutalkoisiin
• Merilammen blogikirjoitus: Sovittelu on riidanratkaisun kruunaamaton kuningas – erityisesti poikkeusaikana